Hautaustoimi on ollut vuosisatoja yksi suomalaisen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisistä tehtävistä – ei ainoastaan hallinnollisesti, vaan myös kulttuurisesti ja hengellisesti. Se on yksi niistä konkreettisista tavoista, joilla kirkko on palvellut koko kansaa, riippumatta ihmisten uskonnollisesta asemasta. Nyt tämä perinteinen tehtävä on murrosvaiheessa, ja sen tulevaisuudesta käytävä keskustelu koskettaa kirkon taloutta, arvoja, identiteettiä ja suhdetta valtioon.
Hautaustoimi voi olla jokaisen palvelemista – mutta millä hinnalla?
On tunnustettava tosiasiat: nykyjärjestelmä tuottaa kirkolle noin 45 miljoonan euron alijäämän vuosittain. Tämä ei ole vain kestämätöntä – se on epäoikeudenmukaista. Kirkkoon kuuluvat maksavat myös niiden hautauksista, jotka eivät kirkkoon kuulu. Tämä ei edistä yhdenvertaisuutta vaan vääristää sen.
Luopuminen hautaustoimesta – uhka vai mahdollisuus?
On selvää, että kirkon hautaustoimesta luopuminen olisi historiallinen ja syvälle rakenteisiin vaikuttava päätös. Yksi merkittävimmistä riskeistä olisi sen vaikutus yleiseen käsitykseen kirkosta. Hautaustoimi on monelle suomalaiselle konkreettinen ja arvostettu tapa kohdata kirkko – usein elämän herkimmässä vaiheessa. Luopuminen tästä tehtävästä voisi heikentää luottamusta ja arvostusta kirkkoa kohtaan, sekä kaventaa sen roolia yhteiskunnassa. Lisäksi tämä voisi pitkällä aikavälillä johtaa siihen, että valtio arvioisi uudelleen kirkon erityisaseman – jopa verotusoikeuden – mikä olisi taloudellisesti ja toiminnallisesti järisyttävä muutos.
Toisaalta on rehellisesti tarkasteltava sitä, että kirkon suurimmat menot kohdistuvat hautaus- ja kiinteistötoimeen – eivät suoraan sen hengelliseen perustehtävään. Tämä herättää kysymyksen, tulisiko kirkon roolia ja resursseja suunnata uudelleen ydintehtävän eli evankeliumin julistamisen, seurakunnan vahvistamisen, sielunhoidon ja diakonian suuntaan?
Kestäviä ratkaisuja tarvitaan, jotta kustannukset eivät kasaudu nuorten maksettavaksi tulevaisuudessa
Jos hautaustoimi säilyy kirkolla, on sen oltava reilua ja kestävää. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio kompensoi kustannukset täysimääräisesti – vähintään 80-prosenttisesti ja indeksikorotuksin. Vain siten kirkko voi taata yhdenvertaisen ja arvokkaan hautauksen kaikille ilman, että kirkon perustehtävä kärsii.
Jos valtio ei maksa, kirkon on nostettava hautaustoimen maksuja. Rehellisesti ja rohkeasti. Kirkon ei pidä enää subventoida yhteiskunnan vastuuta omalla jäsenmaksurahoituksellaan. Emme voi enää verhoutua epämääräiseen hyväntekeväisyyteen, joka käytännössä romuttaa hengellisen työn edellytykset.
Jos kunnat tai hyvinvointialueet saisivat tämän tehtävän, on päivänselvää, että hinnat nousisivat. Miksi kirkko ei siis tee sitä ensin – oikeudenmukaisesti ja avoimesti?
Kirkolla on ainutlaatuinen mahdollisuus säilyttää hautaustoimi osana julkista, arvokasta ja tasa-arvoista palvelua. Mutta vain, jos sen todelliset kustannukset kannetaan oikeudenmukaisesti. Kirkko ei voi olla hiljainen sponsori järjestelmälle, joka nakertaa sen omaa elinkelpoisuutta.
Nyt on aika päättää: olemmeko hengellinen yhteisö, joka ottaa vastuun oikeudenmukaisesti – vai hallinnollinen reliikki, joka kantaa kuolleet, mutta unohtaa elävät?
